Sain tuossa erään postauksen kommentteihin kysymyksen, että mistä ammennan kaiken tämän tahdonvoimani. Siinäpä kysymys, jota olen jäänyt pohtimaan.
Olen tämän 1,5 vuoden aikana (synnytyksen jälkeen siis) yrittänyt pudottaa painoani useamman kerran. Ensimmäiset kuukaudet tietysti imetys asetti rajoituksia, mutta kohta imetyksen lopettamisestakin on kulunut jo melkein vuosi. Miten ihmeessä tällä kertaa olen onnistunut pudottamaan painoani, kun aikaisemmin siitä ei tullut yhtään mitään?
En oikein tyhjentävästi osaa edes vastata tuohon kysymykseen, mutta jotain ajatuksia minulla aiheesta on. Jotenkin kesäloman jäljiltä oli niin ällöpalloläskipulla-olo, että tuntui että on kertakaikkiaan pakko tehdä jotain. Olin kerännyt huiman määrän lomakiloja, kaikkiaan varmaan 5-7 kiloa kesän aikana, eikä lähtötilannekaan ollut mikään mairitteleva. Ulkomuotoni siis suoraan sanottuna ällötti minua, jos pysähdyin sitä liikaa miettimään tai peiliin tuijottelemaan. Nämä ajatukset eivät kyllä suuremmin vaikuttaneet muuhun elämääni, tapasin ystäviäni ja elin elämääni kesämekkosissa ihan normaaliin malliin. Jonkun saturaatiopisteen tässä asiassa kuitenkin saavutin, koska päätin ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin.
Kesän syöpöttelykierteen katkaisemiseksi päädyin kokeilemaan nutrausta. Jouduin vajaan viikon verran viivyttämään aloittamista, koska tiedossa oli sellaisia menoja joissa koin vaikeaksi alkaa selitellä kummallista pussikuuria ihmisille. Noiden päivien aikana kasvattelin motivaatiotani ja hioin taktiikkaa. En ollut varma kuinka onnistuisin ja miten itsekurini pitäisi, enkä edes suunnitellut tarkkaan kuinka pitkään yritän nutrata. Ajattelin että ainakin pari kolme päivää, jotta saan pahimmat turvotukset pois. Nutrien kanssa lutraus lähti kuitenkin liikkeelle sen verran hyvin, että päätin sinnitellä viikon. Nälkä oli ja välillä heikottikin, mutta päätin että yhden viikon elämästäni jaksan vaikka päällä seisten, jos se auttaa tässä projektissa. Joka paikassa sanottiin, että muutamat ensimmäiset päivät ovat hankalia, ja sitten helpottaa. Mietin siis että tyhmää se olisi lopettaa heti kun on sinnitellyt ne hankalat päivät, jos kerran helpotusta olisi tulossa. Ja omalla tavallaan kuurilla olo oli helppoa, koska ei ollut muita vaihtoehtoja kuin syödä pusseja. Ei tarvinnut miettiä otanko omenan vai suklaapatukan, koska kumpikaan ei ollut vaihtoehtojen listalla. Tästä ehdottomuudesta seurasi tietty vapaus.
Nutreillaoloajan käytin tulevaisuuden ruokailujen miettimiseen. Ajattelin, että jos pizzat ja karkit alkavat pyöriä mielessä, ja kuurilla sinnitellään vain sillä ajatuksella että viikon päästä saa palkkioksi vetää vaikka perhepizzan, ollaan menossa metsään ja lujaa. Monesti tällaisten kuurien sudenkuoppa piilee juuri siinä, että ensin paastotaan ja sitten ahmitaan, mutta "vain tänään", koska koetaan että kaiken tiukistelun jälkeen pieni herkuttelu on ansaittua. Sitten se ruotuun palaaminen herkkupäivän jälkeen vain siirtyy ja siirtyy, kunnes kaikki pudotetut kilot ja pari ylimääräistäkin ovat tulleet takaisin.
En antanut itselleni mahdollisuutta mässäilyyn kuurin jälkeen, vaan suunnittelin kuinka siirtyisiin vähitellen osanutrauksen kautta normaaliin, kevyeen ruokavalioon. Mielikuvaharjoittelin ahkerasti, ja opiskelin nutrien avulla oikeaa ruokailurytmiä. Oli tavallaan pelottavaakin vaihtaa pussiruoat normaaliin ravintoon, koska silloin minulla oli käsillä kaikki ne vaihtoehdot, joita nutrauksen aikana ei ollut, ja mahdollisuus tehdä myös vääriä valintoja. Onnistuin kuitenkin tässä kohtaa pysymään suunnitelmassani, ja vaikka painonlasku luonnollisesti hidastui, laskusuunta kuitenkin säilyi tasaisen tappavana. Olin tämän asian ajatellut itselleni niin selväksi, että mitkään herkut eivät edes pyörineet mielessä kun sain taas syödä oikeaa ruokaa.
Olen tämän reilun 1,5 kuukauden aikana pitänyt kaksi suunniteltua herkkupäivää ilman kaloreista huolehtimista, ja pari kertaa olen sortunut omenapiirakan edessä suunniteltua pahemmin (syksy ja omenatulva, huoh...). Kaikkien näiden jälkeen olen onnistunut palaamaan normaaliruokavalioon helposti. Tässä on yksi suuri ero aikaisempiin laihdutusyrityksiin nähden: repsahdus sai ennen herkut pyörimään vaan pahemmin päässä, ja herkkupäivien putki piteni. Sitten kun laihdutetut kilot oli kaikki syöty takaisin, ei motivaatiosta ollut enää mitään jäljellä, kun kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta. Nutrauksesta varmasti oli tässä suuri apu, paino putosi alkuun niin nopeasti että yhdellä herkkupäivällä ei millään saanut tuhottua koko saavutusta, vaan pienet plussat olivat mitättömiä kokonaispudotukseen nähden. Niinpä on ollut helppoa kerätä itsensä ja jatkaa matkaa!
Olen saanut pidettyä tiukan kurin itselleni näin arjessa, mutta todellisuudessa tahdonvoima punnitaan erikoistilanteissa. Lomilla, juhlapäivinä, pikkujoulukaudella, kevään synttäriputken aikana. Eikä sillä ole mitään väliä jos juhlissa herkuttelee, mutta mitä se tekee painonpudotukselle jos kuukaudessa sattuu olemaan vaikka neljät juhlat. Tai kuinka käy viikon lomareissulla mummolaan, kun keittiön valtiaana häärii joku muu. Ja vielä joku sellainen, joka tykkää hemmotella rakkaitaan ruoalla. Näistä asioista minulla on vielä paljonkin ajatuksia, mutta tämä on jo niin pitkä postaus että kirjoittelen lisää toisella kertaa. Tähän liittyen olisi myös paljon asiaa siitä mitä olen tällä laihdutusmatkallani jo oppinut, ja missä löytyy vielä parantamisen varaa ja sudenkuoppia (koska niitähän riittää). Palaan näihin aiheisiin myöhemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti