Liikunta. Siinäpä varsinainen ahdistuksen aihe. Sellainen asia, mitä aina vaan pitäisi ja pitäisi, mutta mitä ei saa koskaan aikaiseksi. Kuten varmaan suurin osa (ei toki kaikki!) lihavista, minäkin olen mieluiten vaan sohvaperuna. Liikunnallinen elämäntapa ei ikinä ole tullut minulle luonnostaan, vaikka menneisyydessäni olen kyllä pitkiäkin aikoja onnistunut säännöllisesti harrastamaan liikuntaa, kuten lenkkeilyä, kuntosalia, jumppaa. Olen juossut (hölkytellyt) kymmenen kilometrin lenkkejä (etanavauhtia), käynyt tenniskurssilla ja pyöräilemässä iltojeni iloksi, harrastanut joskus jopa kahvakuulailua. Aina pelkään milloin harrastus lopahtaa, ja aina lopulta niin käy. Yleensä ne ovat ne pitkät tauot, minkä jälkeen uudelleen rytmiin pääseminen on haastavaa.
Viime keväänkin kävin kerran viikossa jumpassa ja silloin tällöin lenkillä. Kyllä minulla siis on edes jossain määrin liikunnallista taustaa. Silti se lähteminen on aina niin raskasta. Koko kesänä en ole tehnyt mitään urheiluun viittaavaakaan, satunnaisesti käynyt rataskävelyllä lapsen kanssa, mutta nämä ovat todella satunnaisia ja pieniä pyrähdyksiä, joita varten en ole edes laittanut lenkkareita jalkaan.
Aina vaan asia kaivertaa tuolla takaraivossa, mutta en saa silti edes lähdettyä lenkille. Nyt säätkin ovat viilenneet mukavasti, ja mies kyllä viettää aikaa lapsen kanssa iltaisin niin ettei sekään ole ongelma. Ainoastaan laiskuus ja saamattomuus ovat syynä siihen ettei tule lähdettyä.
Täytyy ottaa tämäkin asia nyt työn alle. Ainakin johonkin jumppaan pitäisi ilmoittautua syksyksi, ja sinne lenkille saada itsensä. Ehkä myös pyyhkäistä kahvakuulasta pölyt, lihaskuntoharjoittelu olisi enemmän kun tarpeellista lihasten säilyttämiseksi lahdutuksen aikana. Palaan asiaan kun olen saanut jotain aikaiseksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti